Aikojen tanssi -treenilarpin treeniosuudesta ja mekaniikasta olen kirjoittanut täällä, mutta itse peli on monelle vielä hämärän peitossa. ”Mitä te hiipparit oikein olitte?” kysyi yksi heimolaispelaaja pelin jälkeen ruohikolla istuessamme. Portaali roihusi ilmiliekeissä vieressämme.
 |
| Portaali liekeissä. Kuva: Ami Koiranen |
”Ööh.. Me oltiin vankikarkureita ja tiedeihmisiä, pakolaisia ja konnia. Olimme semmoinen sekalainen seurakunta rikollisia. Kuitenkin lopulta aika hyväsydäminen porukka. Vähän niinku Guardians of the Galaxy:ssä.” Sanoin.
 |
Vasemmalta oikealle hiipparit: ylärivi: Vanessa Lykos, Laurel Vargas, Max Renner, Gabriela Z1gnal Z3ro, panttivanki 1, Faris Krim, Octavius Klauder, Daniella Rose. Alarivi: Skrit, panttivanki 2, Marius Vermont, Kyle Savage.
|
Tässä on oman hahmoni Daniella Rosen julkinen debrief. Olen pyytänyt siihen pelinjohdolta luvan, joten spoilausta ei ole luvassa, sillä: "Pelistä ei ole luvassa identtisiä uudelleenpelautuksia, joten go wild" sanoi pelinjohtaja Janne.
Hahmo: Daniella Rose, ikä: 23, Xenobiologi, vanki.
Rikos: Laittomien aineiden valmistus ja myynti. Vangittiin osana pahamaineisen Faris Krimin rikostutkintaa, kun selvisi tämän myyneen laittomia aineita Krimin jengille.
Paksu sinertävä vankihaalari on hiostava. Kuuma.
Olemme päässeet pakoon Pristinelle. Kolumbuksen synkeät käytävät ja paskaiset viemärit ovat vain ahdistava muisto. Olemme vihdoin turvassa. Me kaksitoista kuolemaantuomittua rikollista.
Planeetta avautuu edessäni juuri sellaisena, kuin olin sen aina kuvitellut. Vihreitä, vehreän majesteettisia patsaita (off game: puita) ja sininen taivas! Emme osaa sanoa onko ympärillä kuuluva sirkutus (off game: linnut) vaarallisesta vaiko vaarattomasta lähteestä. Jäämme tarkkailemaan tilannetta.
Olemme juosseet 10 kilometriä vieraan maan pinnalla etsien aluksen laskeutumispaikkaa, miten se on voinut kadota? Vihreää ja soista. Löydämme lopulta Gabrielan joka kertoo aluksen olevan täysin tuhoutunut viereisellä vesialueella ja että Robert on kuollut.
Ristiriitaiset fiilikset.
Olen paikassa, jossa olen aina halunnut olla! Tutkin ympäristöä ja keräilen näytteitä sen minkä kerkeän. Toisaalta haluan pois täältä. Professorin muistiinpanot ovat vähän liiankin todentuntuisia Pristinen uhkia kuvaillessa. Moni on kuollut täällä.
Tulemme sinimustalle vesialueelle.
”Mikä tuo on?” Joku osoittaa liikkumatonta, kivettynyttä aluetta.
”Tuo betonin värinenkö, se on kalliota”.
”kallio.” Hän toistaa.
Nappaan kaulastani putkilon ja avaan sen. Otan vedestä xenonäytteen. Turvalliselta vaikuttaa, vaikka oranssi vesihöyry näyttääkin aika epäilyttävältä. En aio uida. Panttivangilla on näemmä kaksi suojanaamaria, nappaan itselleni yhden. Vanki murahtaa.
”Näitä on vain kaksi!”
”Ei se mitään.” Kohautan olkapäitäni.
Faris pyytää pitämään vankia silmällä, ehdotan, että kierrän panttivangin kanssa vesialueen, muut voivat uida. Se on turvallisempaa.
Meidän pitää löytää kapselit, jotta voimme lähettää raketin ja saada tietoomme edellisen tutkimusryhmän sijainnin. Sitä se panttivanki toistelee. Sitten voitas, vaikka lähteä hus helvettiin täältä. Ajattelen. Ei yhtään tee mieli törmätä väkivaltaisiin androideihin. Ajattelen. Pitää löytää joku turvallisempi planeetta, vaikka kyllä tämä Kolumbuksen vankityrmät voittaa.
Sidon uimareiden taakseen jättämät kahdeksan paria kenkiä kiinni reppuuni ja otan vesikanisterit. Asetan suojanaamarin naamalleni katsoen merkitsevästi panttivankia:
”Ei sitten mitään temppuja, kun mennään kahdestaan.”
”Miks kaikki sanoo tolleen?” Vanki murahtaa.
Otan vangin raketista puolet omaan reppuuni, en halua, että se pamahtaa ilman Krimin läsnäoloa.
Vanki kulkee hieman liian tahdikkaasti, käsken hidastamaan.
Muut uivat toiselle puolelle. Ovat itseasiassa perillä ennen meitä.
Yksi meistä on sekoamassa, se käy vähän väliä muiden kimppuun. Niskassa on jälkiä sirusta. Vien hänet sivummalle ja tarkistan. Jep. Juuri sitä mitä epäilinkin. Kerron pomolle Faris Krimille, että taitaa olla hieman paranneltu versio tämä meidän Vanessa. Pomo käskee pitämään silmällä. Tottelen.
Metsässä liikkuu nyt muitakin. ”Ei hitto! Ne on niitä liskoja joista se panttivanki varoitti!” Nuo tummat hahmot alkavat ampua happoa meitä kohti. Joku muistaa, että olemme niille huomaamattomia, jos ryömimme maassa. Yksi meistä on erittäin loukkaantunut, yritän lääkitä häntä antibiooteilla mutta turhaan. Hän kuolee.
 |
| Liskot |
11 meitä jatkaa matkaa.
Löydämme vihdoin ne kapsulit! Tarvitsemme niitä, jotta voimme lähettää raketin etsimään tietoa aikaisemmasta tutkimusryhmästä. Taas uintia. Lopulta saamme raketin lähtemään ja se lataa dataa sijainnista, saamme kartan. Sytytämme nuotion ja syömme jotain ennen kuin jatkamme matkaa. Vargas hytisee kylmästä tulen edessä. Se ui eniten. Aika hiljaisia matkalaisia.
Mutkitteleva polku kaartuu jyrkästi oikealle. Noin 15 metrin päässä on tumma, puuhun nojaava elottomalta vaikuttava olio. Tarkemmin katsoen niitä on kolme. Luen professorin muistiinpanoja, nämä ovat varmasti niitä puolustusandoideja, luokitukseltaan Immortal, mallia 686.
”vanhaa Ligor-neuroverkkoa” Luen ääneen.
”Nuo käy kimppuun, mutta me osataan ehkä ne Gabrielan kanssa ohjelmoida tottelemaan meitä, Tosin nei vältsii tottele.” Sanon.
Saamme Krimiltä luvan kokeilla.
Mennään liian lähelle ja nehän käyvät kimppuun. Savage kaatuu pusikkoon, meidän aseet menee rikki. Muut lyövät niitä hurjasti, mutta olemme häviöllä. Peräännymme suunnittelemaan.
”Hyökätkää kaikki edestä niin me päästään kiinni sen ohjelmointikeskukseen takana!” huudan.
Gabriela saa sen pois päältä. Musta konemainen androidi lyhistyy maahan.
”Okei, okei. Sitten komentoja.”
(offgame: me ohjelmoidaan sut niin, että sä puolustat nyt meitä.)
Andoidi nousee ylös ja palaa lähtöasentoonsa puuhun nojaten. Odotamme hölmistyneinä toimiko ohjelmointi. Muut andoidit hyökkäävät sillä välin taas meidän kimppuun. Ohjelmoitu malli ei tee mitään.
”Ehkä se ei hyökkää omiensa kimppuun!” Huudan ääneen hätääntyneenä. Tästä ei nyt ollut mitään hyötyä.
Väsytämme andoidit ja juoksemme ohi. Ei meillä ollut mitään mahdollisuuksia voittaa niitä ilman miekkoja. Gabriela on sillä välin löytänyt metsän siimeksestä tietokoneen. Räpellämme sitä auki.
”Professori Mored” näkyy ruudulla. Se on aikaisemman tutkimusryhmän professorin kone! Gabriela hakkeroi sen ja eteemme välähtää karttoja.
Karttojen avulla saamme vihjeitä ympäristöstä. Ne vievät erilaisille temppelialueille. Ainakin paikat vaikuttavat pyhiltä. Muistan professorin muistiinpanot väkivaltaisista heimoista.
Päätän kuitenkin olla objektiivinen, jos tapaamme asukkaita, olemme ystävällisiä. Tulemme rauhassa. Kävelemme paljon. Pristinen pinta on kauttaaltaan vihreän peittomaisen höteikön peitossa. Ihmettelemme nelijalkaisia pitkähiuksisia ohikulkijoita. (off game: hevosia) Emme kykene kommunikaatioon näiden asukkaiden kanssa. Heidät on aidattu, joten saattavat olla vaarallisia.
Käymme temppeleitä läpi. Octavius jää jossain vaiheessa jälkeen, mutta palaa lopulta muiden pariin.
Tähtiportista tulee koko ajan koneelle uutta dataa. Se on teleportaatiojärjestelmä! Meidän pitää kiinnittää se tähtiporttiverkkoon ja sitten voimme teleportata itsemme jollekin turvalliselle planeetalle. Minä haluaisin tietenkin tietää onko vanha tutkimusretkiporukka elossa ennen lähtöä, Mored tai Jonet tai joku.. Gabriela kivahtaa:
”Etkö sä nähnyt niitä muistiinpanoja, ne on kaikki kuollu”. En halua uskoa sitä. Tulemme pois verkosta, kun kuulemme puhetta noin 8 metrin korkeudella. Piiloudumme kaikki heinikkoon. Mä en voi uskoa, että meidän poliitikko Marius vieläkin yrittää rekrytoida Gabrielaa tiimiinsä.
”Ne kyllä varmaan näki meidät.” Joku supattaa.
”Shh!”
Kuulen kaukaisesti:
”Eivät vaikuta vaarallisilta”. Jep, ne puhuu meistä. Eli paljastuttiin. Krim, Skrit ja Savage lähtee kädet ylhäällä heitä kohti. Antautuen.
Minä ja Vanessa saamme tehtävän. Meidän pitää juosten hakea joku puuttuva tähtiportin osa, aikaa 20 minuuttia. Neljä kilometriä matkaa. Lähdemme juosten.
"Mihis noi lähti?" heimolainen kysyy.
"Vessaan." Vastaa Savage.
Katson Vanessaa juoksun lomassa epäillen. Se on koko ajan saanut outoja kohtauksia. Ehdotan, että korjaisin hänet. Osaanhan kuitenkin korjata bioteknisiä laitteita. Vanessa ei suostu siihen.
Edessämme tiellä on muitakin. Menemme salamana maahan:
”Mitäs nyt?!” Ei meillä ole aseita. Sydän pamppailee melkein ulos rinnasta.
”No noilla on.”
”Mutta pakko meidän on saada se puuttuva osa siihen porttiin, muuten kaikki on turhaa.” Tiuskaisen poski kiinni soraisessa maassa.
Nyökkäämme toisillemme ja nousemme hitaasti yhdessä tuumin, kädet ylhäällä lähdemme kohti ryhmää. He näkevät meidät ja osoittavat meitä uhkaavasti aseillaan.
”Tulemme rauhassa! Aikaa ei ole paljon, saammeko mennä ohi? Olemme tulleet taivaalta korjaamaan tähtiporttinne.” Sanon.
Tutkailen ryhmää. Nahkaa, karvaa ja kasvomaalauksia. Luolamiehennäköisiä.
”Mistä heimosta olette?” He tiedustelevat tiukasti.
Vanessa katsoo minua ja valehtelee jotain äkisti.
Tuijotan eteeni. Suupieli nykii hymyyn, voi ei. Me narrattiin niitä.
”Oletteko taivaan lapsia?” Ne kysyy.
”Kyllä! Vanessa sanoo”. Katson häntä hämmästynyt katse naamallani, no niin! Nyt toivottavasti pysytään hengissä.
Ryhmä lähestyy meitä. Siinä kävelee tummahiuksinen kaunis nainen valkoisia sulkia hiuksissaan, hän näyttää tutulta…
”Jonet! Mitä ihmettä.. Miten sinä?!” Juoksen halaamaan aikaisemman tutkimusmatkan tutkijaa.
”Miten sä olet elossa?” Kysyn.
”Mun teki mielu murhata sut kun ne valitsi sut sille ekalle reissulle, eikä mua, mut katos vaa miten onnellinen mä nyt oonkaan nähdessäni sut!” Jatkan.
Jonetin ilme vakavoituu.
”Mä oon ainoa joka on elossa”. Hän sanoo.
”Mored?”
Jonet nyökkää surullisena. ”Kuollut.” Sitten hän kuiskaa: ”Nää pitää mua jonain jumalana tai parantajana. Parasta pelata mukana.”
Haemme puuttuvan osan yhdessä tuumin ja otamme ryhmämme yhdessä kiinni. He ovat muiden heimolaisten kanssa politikoineet jotakin. Vanessa menee sekaisin ja käy minuun käsiksi. Hän kuristaa ja kaataa minut maahan.
 |
| Kuva: Ami Koiranen |
Nyt en enää kysy saisinko korjata hänen kyborgiutensa, vaan säädän niskassa olevan agression minimiin. Tästä lähtien Vanessa vain halailisi puita. Virnuilen.
Juoksemme yhtenä ryhmänä tähtiportille, jonka ympärillä tapahtuvaa rituaalia Pristinen asukkaat kutsuvat Aikojen tanssiksi. Gabriela vie puuttuvan osan paikalleen ja meidän ryhmä juoksee portista seuraavaan todellisuuteen. Turvallisemmalle planeetalle. Ehkä.
Sen pituinen se.
Kiitos pelinjohtajat, pelaajat ja avustajat ikimuistoisesta kokemuksesta. Jokainen peli on omanlaisensa mutta tämä 31 km vaeltaminen, rämpiminen ja juokseminen todella jätti positiivisella tavalla jälkensä minun ruumiiseeni. Puhumattakaan 3 kuukauden treenikaudesta ja ruokavaliosta ennen peliä. Lyhyestä tämä virsi kaunis:
Kiitos. <3
Kuvat: Ami Koiranen
